8.1.2026
Tehtävänä oli kirjoittaa selkokielinen novelli, jonka päähenkilö on S2-taustainen ammatillinen opiskelija. Novelli tulisi osaksi yhdeksän novellin kokoelmaa, jota voidaan hyödyntää suomen kielen opetuksessa ammatillisessa koulutuksessa.
Novelli sopii ammatilliseen koulutukseen
Ajatus tuntui heti tärkeältä. Maahanmuuttajataustaisia ammattikoululaisia näkyy myös omien havaintojeni pohjalta harvoin suomalaisessa kirjallisuudessa. Tämä siitäkin huolimatta, että työläiskirjallisuudella on täällä vahvat juuret.
Ajattelen, että lukija tempautuu helpommin mukaan, kun tarinassa on jotakin tunnistettavaa – jotakin, josta voi ajatella: tuo voisin olla minä. Siksi tarvitaan suomalaista kirjallisuutta, johon myös maahanmuuttajat voivat samastua. Se voi innostaa heitä lukemaan suomeksi.
Selkokieli haltuun
Novellin selkokielivaatimus paljasti oman kirjoittamistapani heikkoudet. Ajattelin ensin kirjoittamista ikään kuin kirjailijan elkein: rakenteita, koukkuja, kielellistä pintaa. Pohdin realismin konventioita. Osa tekstikokeiluistani päätyi suoraan roskakoriin jo ensimmäisessä toimitusvaiheessa.
Aloitin ensin novellini prolepsiksellä eli lopputilanteen paljastamisella heti tarinan aluksi. Keino on omiaan luomaan jännitettä tekstiin. Novellit toimittaneen Tuija Takalan vihjeestä ymmärsin kuitenkin luopua siitä. Kielen opiskelijat tarvitsevat suoraa ilmaisua ja ajatusten johdonmukaista kuljetusta. Paras kertoa asia selkeästi eikä kikkaillen. Ajatella, kuinka itsestään selvältä se nyt kuulostaa. Kertoa asia selkeästi: selkokielellä!
Kuinkahan usein minä ja muut kantasuomalaiset sorrumme briljeeraamaan aivan turhaan, kun saman asian voisi kertoa paljon helpomminkin. Helppous säästäisi kaikkien aikaa, vaivaa ja hermoja. Kuinka usein kuvailemme asioita monimutkaisesti, vaikka yksinkertainen olisi tehokkaampaa, selkeämpää ja vastaanottajaa kohtaan lempeämpää?
Yhtä kaikki, novelli valmistui. Aineksina käytin erinäisiä tapauksia kouluttajan uralta ja mausteena runsasta mielikuvitusta.
Kenen tarinoita luemme ja kuulemme?
Novelliprojekti nosti mieleen kysymyksiä. Kenen tarinat pääsevät kirjallisuuteen? Millainen on “oletusarvoinen” päähenkilö? Miten luomme tilaa samastumiselle ja osallisuudelle?
Halusin kirjoittaa arjesta sellaisena kuin se usein on: epävarmana, hankalana mutta pieniä onnistumisiakin tarjoavana. Ei lastenkirjojen selkeitä rooleja, ei oppikirjojen odotuksenmukaisia tilanteita, ei idealistisia normeja, vaan tavallista elämää. Sellaista elämää, jonka opiskelijat itsekin ehkä tunnistavat.
Aikuisille opiskelijoille ei taideta opettaa koulussa tunnetaitoja, kuten lapsille. Ehkäpä nämä selkonovellit voisivat paitsi lisätä lukuintoa, myös tarjota opiskeleville aikuisille henkisen varaventtiilin tunteidensa työstämiseen.
Lukeminen yhdistää
Lukeminen on paljon muutakin kuin ajanvietettä. Se on ajattelun harjoitusta, henkistä voimistelua ja välillä suuri helpotus.
Kirjailija James Baldwin kirjoitti: ”Kirjat opettivat minulle, että minua eniten vaivanneet asiat olivat juuri niitä, jotka yhdistivät minut kaikkiin ihmisiin, jotka olivat elossa tai jotka olivat olleet elossa.” Ehkä juuri siksi tarinat ovat tärkeitä. Ne tekevät näkyväksi sen, mikä muuten jäisi piiloon. Ja joskus ne antavat äänen niille, jotka odottavat yhä tulevansa nähdyiksi.
Opiskelijan hetkiä on selkokielinen novellikokoelma ammatilliseen koulutukseen. Kokoelmassa on yhdeksän novellia, joiden päähenkilöt ovat ammatillisen koulutuksen opiskelijoita, ja heistä monen äidinkieli on muu kuin suomi.
Novellit on kirjoitettu Vierko 2 -hankkeen puitteissa. Vierko 2 on ammatillisen koulutuksen järjestäjien kehittäjäverkosto. Sen tavoitteena on vieraskielisen ja kielitietoisen koulutuksen ja ohjauksen kehittäminen ja S2-kielten opiskelumahdollisuuksien parantaminen.
Novellikokoelma on julkaistu Avointen oppimateriaalien kirjastossa, eli se on vapaasti luettavissa ja jaettavissa.
Kirjoittaja Heikki Romppainen toimii ammatillisena S2-kouluttajana maahanmuuttajille suunnatuissa koulutuksissa. Lukijana hän pitää esimerkiksi Pentti Haanpään työläisarjen kuvauksista.
